Sanaton joulusaarna

Hiljaisuus on vaikea asia aikamme rauhattomassa, kiireisessä ja meluisassa kulttuurissa. Se tuntuu jotenkin vieraalta ja pelottavalta. Miellämme helposti, että hiljaisuus merkitsee jonkin olevan huonosti tai väärin. Se merkitsee usein yksin olemista, ja sitä ainakin me suomalaiset pelkäämme, koska ollessamme yksin tiedämme heti olevamme huonossa seurassa. Täydellinen hiljaisuus merkitsee kuolemaa, kaiken loppumista. Siksi täytämme hiljaiset hetket pitämällä radiot ja televisiot auki kotona ja autoissa, lenkkeilemällä korvakuulokkeet korvilla CD-soitinta kuunnellen tai puhuen matkapuhelimeen julkisissa kulkuneuvoissa. Mutta hiljaisuus puhuu ja usein paljon voimakkaammin kuin sanat. Jumala puhuu myös hiljaisuuden kautta.

Minun on tunnustettava, että olen tuhlannut lukemattomia hiljaisia hetkiä elämässäni. Näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäiset palvelusvuoteni Rajavartiolaitoksessa toivat hiljaisuuden elementin ulottuvilleni. Itse asiassahan rajapartio on koulutettu käyttämään hiljaisuutta työvälineenään. Kainuulaisen korven hiljaisuuden rikkoutuminen kertoi aina, että jotain tapahtui jossakin. Äänen aiheuttaja ratkaisi sitten jatkotoimet. 1970-luvun lopulla vietin kolmen vuoden aikana satoja tunteja partioiden rajalla hiljaisuudessa ja lopulta myöskin oppien kuuntelemaan hiljaisuutta, jossa saattoi puhua myös Jumala.

Luonto hiljentyi jouluun

Oli jouluaatto ja lähdin johtamaan iltapäivällä rajapartioita vartioaseman lähialueelle. Pimeys oli jo laskeutunut ”Nälkämaan” postikorttimaiseman ylle, kun nousimme suksille vartioaseman pihassa. Pakkasta oli siedettävät parikymmentä astetta, puhdas, valkoinen hanki ja tuttu, uskovainen rajamies partiokaverina. Normaalit rutiinitarkastukset ja sitten ladulle, joka johti rajalle. Pakkaslumi narskui suksiemme alla, hengitys höyrysi ja matka taittui jo tutuksi tullutta reittiä rajalle.

Tähtitaivas kaartui kirkkaana yllämme ja oli aivan hiljaista, kun pysähdyimme hetkeksi rajan varressa kuuntelemaan. Pakkanen napsahteli puissa, taisi olla kiristymään päin. Tähdet vilkkuivat taivaalla ja Psalmin 8 sanat, ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen”, saivat uutta syvyyttä. Emme vaihtaneet sanaakaan ja jatkoimme matkaa tarkkaillen maastoa. Vain eläinten jättämiä jälkiä harvakseltaan siellä täällä, ei siis tavallisuudesta poikkeavaa. Luontokin näytti rauhoittuneen joulun viettoon. Lähdimme nousemaan kohti vaaran lakea, jossa tehtävänämme oli suorittaa tähystystä tornista. Vastamäki kohotti pulssia, ja hengityksen höyry jäi leijumaan hetkeksi yllemme pilven tavoin.

Hiljaisuus julisti Kristusta

Nousimme torniin, josta avautui esteetön näköala kymmenien kilometrien päähän kaikkiin ilmansuuntiin. Torni sijaitsi vaaralla, jonka historia on pitkä ja rikas. Idästä tullut kauppareitti oli halkonut näitä maisemia. Vaaran lumiset ikihongat olivat nähneet myös viime sotien sankariteot ja kauhun hetket. Mutta nyt oli jouluaatto ja elämä hiljeni molemmin puolin rajaa. Oli jotenkin sykähdyttävää havaita, kuinka silloisen kommunistisen Neuvostoliitonkin puolella kaikki rauhoittui.

Savu nousi sadoista piipuista kohtisuoraan kohti tähtitaivasta molemmin puolin rajaa. Mieleeni nousi kuva enkelten joukosta, joka lauloi vuosisatoja sitten kedolla ”partioiville” paimenille: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto”. Kylmä ja pimeä hiljaisuus ympäröi minua, mutta sydämessäni kävi valtavan ihana ja lämmin tunteiden myllerrys. Hiljaisuus ympärilläni julisti: ”Älä pelkää, sinulle on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra”. Tuntui kuin kuulisin taivaallisen sotajoukon ylistyksen, johon sydämeni sanattomasti yhtyi. Hetki jäi lähtemättömästi mieleeni. Partiomies keskeytti ajatukseni sanoen: ”Olisi aika jatkaa matkaa”.

Paimenen riemu

Lumi narskui suksiemme alla jatkaessamme partioreittiä. Oli jouluaattoilta; postikorttimainen, puhtaan valkoinen, kuulas, kylmä ja hiljainen maisema ympäröi meitä laskiessamme alas vaaralta synkeän kuusikon kätköön. Kokemus oli jotenkin epätodellinen kaikkine vastakohtaisuuksineen; karu, arkisen ulkoinen todellisuus ja Pyhän Jumalan kouriintuntuva läsnäolo sisimmässä. Vaikka en hiihtänytkään kohti Betlehemissä olevaa seimeä vaan vartioasemaa ja siellä odottavaa joulusaunaa, niin matkaa tein samaa riemua ja iloa tuntien kuin ensimmäisenä jouluna laumaansa vartioivat paimenet. Olin kuullut hiljaisuuden saarnaavan minulle henkilökohtaisesti maailman suurinta ilosanomaa: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa”. Oli kevyt hiihdellä eikä suksi lipsunut. Jumalan rakkauden ”Swix” on pitänyt tähän asti sukseni liikaa lipsumasta elämän ladulla ja pitää varmasti ne edessä olevat elämän loppunousutkin.

Toivotan hiljaisia ja rauhallisia hetkiä joulun odotukseesi!

Aki Miettinen