Sanaton joulusaarna

Hiljaisuus on vaikea asia aikamme rauhattomassa, kiireisessä ja meluisassa kulttuurissa. Se tuntuu jotenkin vieraalta ja pelottavalta. Miellämme helposti, että hiljaisuus merkitsee jonkin olevan huonosti tai väärin. Se merkitsee usein yksin olemista, ja sitä ainakin me suomalaiset pelkäämme, koska ollessamme yksin tiedämme heti olevamme huonossa seurassa. Täydellinen hiljaisuus merkitsee kuolemaa, kaiken loppumista. Siksi täytämme hiljaiset hetket pitämällä radiot ja televisiot auki kotona ja autoissa, lenkkeilemällä korvakuulokkeet korvilla CD-soitinta kuunnellen tai puhuen matkapuhelimeen julkisissa kulkuneuvoissa. Mutta hiljaisuus puhuu ja usein paljon voimakkaammin kuin sanat. Jumala puhuu myös hiljaisuuden kautta.

Minun on tunnustettava, että olen tuhlannut lukemattomia hiljaisia hetkiä elämässäni. Näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäiset palvelusvuoteni Rajavartiolaitoksessa toivat hiljaisuuden elementin ulottuvilleni. Itse asiassahan rajapartio on koulutettu käyttämään hiljaisuutta työvälineenään. Kainuulaisen korven hiljaisuuden rikkoutuminen kertoi aina, että jotain tapahtui jossakin. Äänen aiheuttaja ratkaisi sitten jatkotoimet. 1970-luvun lopulla vietin kolmen vuoden aikana satoja tunteja partioiden rajalla hiljaisuudessa ja lopulta myöskin oppien kuuntelemaan hiljaisuutta, jossa saattoi puhua myös Jumala.

Luonto hiljentyi jouluun

Oli jouluaatto ja lähdin johtamaan iltapäivällä rajapartioita vartioaseman lähialueelle. Pimeys oli jo laskeutunut ”Nälkämaan” postikorttimaiseman ylle, kun nousimme suksille vartioaseman pihassa. Pakkasta oli siedettävät parikymmentä astetta, puhdas, valkoinen hanki ja tuttu, uskovainen rajamies partiokaverina. Normaalit rutiinitarkastukset ja sitten ladulle, joka johti rajalle. Pakkaslumi narskui suksiemme alla, hengitys höyrysi ja matka taittui jo tutuksi tullutta reittiä rajalle.

Tähtitaivas kaartui kirkkaana yllämme ja oli aivan hiljaista, kun pysähdyimme hetkeksi rajan varressa kuuntelemaan. Pakkanen napsahteli puissa, taisi olla kiristymään päin. Tähdet vilkkuivat taivaalla ja Psalmin 8 sanat, ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen”, saivat uutta syvyyttä. Emme vaihtaneet sanaakaan ja jatkoimme matkaa tarkkaillen maastoa. Vain eläinten jättämiä jälkiä harvakseltaan siellä täällä, ei siis tavallisuudesta poikkeavaa. Luontokin näytti rauhoittuneen joulun viettoon. Lähdimme nousemaan kohti vaaran lakea, jossa tehtävänämme oli suorittaa tähystystä tornista. Vastamäki kohotti pulssia, ja hengityksen höyry jäi leijumaan hetkeksi yllemme pilven tavoin.

Hiljaisuus julisti Kristusta

Nousimme torniin, josta avautui esteetön näköala kymmenien kilometrien päähän kaikkiin ilmansuuntiin. Torni sijaitsi vaaralla, jonka historia on pitkä ja rikas. Idästä tullut kauppareitti oli halkonut näitä maisemia. Vaaran lumiset ikihongat olivat nähneet myös viime sotien sankariteot ja kauhun hetket. Mutta nyt oli jouluaatto ja elämä hiljeni molemmin puolin rajaa. Oli jotenkin sykähdyttävää havaita, kuinka silloisen kommunistisen Neuvostoliitonkin puolella kaikki rauhoittui.

Savu nousi sadoista piipuista kohtisuoraan kohti tähtitaivasta molemmin puolin rajaa. Mieleeni nousi kuva enkelten joukosta, joka lauloi vuosisatoja sitten kedolla ”partioiville” paimenille: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto”. Kylmä ja pimeä hiljaisuus ympäröi minua, mutta sydämessäni kävi valtavan ihana ja lämmin tunteiden myllerrys. Hiljaisuus ympärilläni julisti: ”Älä pelkää, sinulle on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra”. Tuntui kuin kuulisin taivaallisen sotajoukon ylistyksen, johon sydämeni sanattomasti yhtyi. Hetki jäi lähtemättömästi mieleeni. Partiomies keskeytti ajatukseni sanoen: ”Olisi aika jatkaa matkaa”.

Paimenen riemu

Lumi narskui suksiemme alla jatkaessamme partioreittiä. Oli jouluaattoilta; postikorttimainen, puhtaan valkoinen, kuulas, kylmä ja hiljainen maisema ympäröi meitä laskiessamme alas vaaralta synkeän kuusikon kätköön. Kokemus oli jotenkin epätodellinen kaikkine vastakohtaisuuksineen; karu, arkisen ulkoinen todellisuus ja Pyhän Jumalan kouriintuntuva läsnäolo sisimmässä. Vaikka en hiihtänytkään kohti Betlehemissä olevaa seimeä vaan vartioasemaa ja siellä odottavaa joulusaunaa, niin matkaa tein samaa riemua ja iloa tuntien kuin ensimmäisenä jouluna laumaansa vartioivat paimenet. Olin kuullut hiljaisuuden saarnaavan minulle henkilökohtaisesti maailman suurinta ilosanomaa: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa”. Oli kevyt hiihdellä eikä suksi lipsunut. Jumalan rakkauden ”Swix” on pitänyt tähän asti sukseni liikaa lipsumasta elämän ladulla ja pitää varmasti ne edessä olevat elämän loppunousutkin.

Toivotan hiljaisia ja rauhallisia hetkiä joulun odotukseesi!

Aki Miettinen

 

Onko vainoista kertominen kärsimyksen ihannointia?

Yhdistyksemme yksiselitteinen tehtävä on olla ”ääni heille”, jotka eivät muutoin saa ääntään kuuluville, eli vainotuille kristityille. Tehtävämme on kertoa heidän tarinansa, heidän kokemuksensa Jeesuksen seuraamisen kustannuksista. Niissä ei ihannoida väkivaltaa tai kärsimystä vaan korotetaan Jeesus nimen voimaa, joka kantaa yli epäinhimillisten olosuhteiden.

Tämän ”nami nami” ja ”bumtsi bum” kristillisyyden keskellä tehtävä on vaikea ja haasteellinen. Uuden Testamentin (UT) yksi keskeinen teema; Opetuslapseus ja siihen liittyvä kärsimys on lähes kokonaan unohdettu. Siksi raapaisen hieman UT:n kärsimys aihetta.

Sanalla ”kärsiä” on alkujaan laaja merkityssisältö. Verbinä se saattaa merkitä: Tuntea tuskaa, surua, menettää omaisuuttaan tai läheisiään, kokea marttyyrius, rangaistus, vääryys, tulla häväistyksi jne. Nykyään kärsimys on kytketty yleensä sairauteen, kuolemaan, taloudellisiin menetyksiin ja ongelmiin ihmissuhteissa (avioerot, vaikeudet lasten kanssa, vaikeudet työpaikoilla).

UT käyttää kahta kreikankielistä sanaa ”pascho” ja ”thlipsis” sekä niiden johdannaisia puhuessaan kärsimyksestä (noin 120 kertaa). Jeesuksen kärsimyksestä johtuen UT nostaa voimakkaasti esille syyttömänä ja viattomana kärsimisen. Jumala ei enää ole kärsimyksen takana vaikka Hän sallii sen. Kärsimykset ovat seurausta kahden henkivallan sodasta, jossa ihmiskunta on mukana. Saatanan voimat sotivat Jumalan Valtakuntaa vastaan. Siksi Jeesus opetti rukoilemaan ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta”.

UT ei kuitenkaan kahta poikkeusta lukuun ottamatta, Johannes 16:21 ja Matteus 17:15, yhdistä kärsimystä sairauteen. Kaikissa muissa yhteyksissä kärsimys liitetään vainoihin tai muuhun maailman taholta tulevaan vastustukseen, joita uskovia kehotetaan kestämään, ei välttämään. Esim. Markus 6:7-13 Jeesus käskee opetuslapsia parantamaan sairaat mutta kestämään myös vastustusta.

Sairautta ja kärsimystä ei siis liitetä yhteen vaan sairaiden puolesta kehotetaan rukoilemaan, jotta Jumala parantaisi heidät. Näin myös tapahtui suurimmassa osassa tapauksista.

Kärsimys nähdään siis selkeästi selkkauksena maailman ja uskovien välillä, koska uskovat samaistuivat Kristukseen. Kärsimys nähdään myös välikappaleena hengellisen elämän rakentamiseen (1. Pietari 4:13). Molemmissa tapauksissa, siis sairaudessa tai hyvän vaelluksen tuomassa ahdistuksessa, avuksi annetaan rukous. Tulee rukoilla sairaiden puolesta heidän parantumisekseen ja ahdistuksessa olevien puolesta, jotta he kestäisivät uskossa.

Alkuseurakunnassa oli kolme uskovien ryhmää: Kompromissin tekijät, jotka välttivät vainojen kärsimykset; enemmistö, joka pakeni vainoja  tai joita ei vainottu sekä tunnustajat, jotka vangittiin ja jotka kärsivät marttyyrikuoleman uskonsa tähden. On hyödyllistä huomata tämä jännite UT:ssa.

Olisiko meidän syytä kysyä, että puuttuuko uskonelämästämme raamatullinen Kristus ”radikalismi”, koska maailma ei meitä arvostele tai kohtele kaltoin. Onko hengellisyydessämme jotakin vialla, koska sairaat eivät rukoillessamme parane?

Ei kompromisseja maailman arvojen kanssa, rukoillaan rohkeasti sairaiden puolesta ja vainotun seurakunnan puolesta. Toivotaan parasta ja valmistaudutaan pahimpaan, niin meidän käy hyvin. Seurataan Jeesusta yhä lähemmin. Emme tarvitse lisää tietoa vaan enemmän Jumalan läsnäoloa!

Voin olla väärässä mutta harhaoppinen en tahdo olla.

Aki Miettinen

Vainot puhkaisevat menestysteologian kuplan!

Menestysteologia tulee päälle kuin juna. Eikä vain yhdellä raiteella vaan moniraiteisena eksytyksenä, johon on vaikea tarttua, koska se on niin monimuotoinen. Käytetään oikeita raamatullisia termejä, kuten Jumalan Valtakunta jne. mutta niille annetaan Raamatun kokonaisilmoituksesta poikkeava merkitys.

Liikkeellä ovat väärät ”voidellut”, joista Jeesus varoitti ja liikkeellä on ”toinen evankeliumi”, josta Paavali varoitti. Hälyttävää on se, että arvostetut kristilliset julistajat ja vakaat kristityt hyväksyvät nämä opit kritiikittä. Raamatullinen koetteleminen puuttuu ja ajetaan täysillä metsään.

Näiden oppien opettajat ja niiden kannattajat unohtavat myös maailmassa vallitsevan tilanteen. Heidän oppeihinsa eivät kuuluu marttyyriys Kristuksen tähden, vainot eikä kärsimys. Unohdetaan, että Raamatullinen oppi ei ole koskaan ristiriidassa vallitsevan todellisuuden kanssa.

Unohdetaan, että se sanoma, mikä täällä rikkaassa ja vapaassa maailmassa julistetaan, pitää voida julistaa myös maanalaisessa seurakunnassa, vainottujen keskellä, Kristuksen tähden vangituille, pakolaisleireillä, yleisesti sanoen kaikkialla siellä missä ihmiset elävät. Menkää humalluttamaan ihmisiä Pohjois-Korean maanalaiseen seurakuntaan. Menkää ”soukkaamaan” Pohjois-Nigeriaan tai Kolumbiaan Farc-sissien alueelle. Menkää saarnaamaan ”Valtakunta nyt” oppianne Irakista paenneiden kristittyjen pakolaisleireille. Menkää julistamaan ”kvanttikristillisyyttä” Pakistanin tiilitehtaille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Vainottu Jeesuksen nimen tähden on vainottu mutta myös suuresti siunattu. Näiden noin 250 miljoonan uskovan elämän todellisuus ja heidän antamansa todistus puhkaisee menestysteologian kuplan ja paljastaa sen opillisen onttouden. Todellinen Jeesuksen opetuslapseus on kärsimyksen teologiaa, joka on lähes kokonaan unohdettu täällä rikkaassa vapaassa maailmassa. Jeesuksen oma opetus osoittaa tämän selkeästi, samoin apostolien, jos vain viitsitään se sieltä kaivaa esille!

Voin olla väärässä mutta harhaoppinen en tahdo olla!

Aki Miettinen