Pohjoiskorealaisen Rouva Leen tarina

Synnyin Pohjois-Koreassa 60-luvulla ja minulla on hyvin säilyneet muistot siltä ajalta. Asuimme Pohjois-Korean erittäin syrjäisessä itäosassa. Asuimme siellä, koska molemmat isoisäni olivat olleet maanomistajia lähellä Pjongjangia ennen Korean sotaa.

Kommunistien tullessa valtaan, he halusivat syrjäyttää kaikki ”epäluotettavat” henkilöt. Maanomistajina isoisäni edustivat kommunismin vastaisia asioita ja siksi heidät haluttiin karkottaa syrjäiselle seudulle.

Muistelen lapsuuttani haikeudella, koska siihen aikaan meillä oli asiat melko hyvin. Syrjäisestä asuinpaikastamme huolimatta meillä oli ruokaa ja toimeentulo. Ajat kuitenkin vaikeutuivat 70-luvun puolella huomattavasti.

Nuoruuteni koittaessa muistan, kuinka pelkästään ruoan valmistaminen oli työläs tehtävä. Padan lämmittämiseen tarvittiin kuivaa puuta. Meillä ei sellaiseen ollut varaa, ja siksi jouduimme itse hakemaan puut vuorilta. Vuorille meneminen oli vaikeaa ja matkat kestivät monta tuntia kerrallaan.

Tulevaisuus muiden käsissä

Pohjois-Koreassa ei usein ole väliä, oletko älykäs tai akateemisesti lahjakas, koska sinä et itse päätä mitä haluat opiskella ja tehdä työksesi. Perusopinnot suoritettuani minä en saanut jatkaa opiskelua. Epäluotettava tausta määrittelee myös sosiaalisen aseman, jopa aviopuolison valintaan asti.

Opintoni päättyivät, kun olin 19-vuotias ja minut määrättiin kauas kotoani isolle rakennustyömaalle tekemään fyysisesti erittäin raskasta työtä. Minua kohdeltiin työmaalla kuin miestä, ja jouduin esimerkiksi kantamaan selässäni pitkiä matkoja isoja betonisia rakenteita.

Pohjois-Koreassa hallitus valitsee sinulle työn, etkä voi vaihtaa työpaikkaasi halutessasi. Nuorena naisena olin rakenteeltani laiha ja hintelä. Tästä johtuen en tietenkään ollut yhtä tehokas taakankantaja, kuin vahvemmat miehet tai naiset. Työtäni seurattiin ja minut sijoitettiin toiseen työpaikkaan, fyysisesti kevyempään työhön ompelijana.

Pako vapauteen

Pohjois-Koreassa asuessani en tiennyt paljoakaan Jumalasta tai kristinuskosta. Ymmärsin toki myöhemmin, että monet keskitysleireille joutuneista ihmisistä, joita valtio kutsui ”epäluotettaviksi”, olivat olleet tekemisissä kristinuskon kanssa.

Minun päätökseni lähteä pois Pohjois-Koreasta johtui yksinkertaisesti halusta olla vapaa. Olen vauraasta suvusta ja vanhempieni perheet joutuivat aikoinaan maanomistajina vastaamaan isoista kokonaisuuksista. Siksi minua ei koskaan kasvatettu ”ahdasmieliseksi”, vaan minua neuvottiin muodostamaan omia ajatuksiani asioista. Tämä oli epätavallista.

Pohjois-Koreassa me ajattelemme, että ”seinilläkin on korvat”, koska lapsesi tai puolisosi voivat ilmiantaa sinut, jos tuot julki omia ajatuksiasi. Perheissä ei yleensä edes yksityisesti keskustella mistään, mikä voisi olla ilmiantamisen arvoista.

Siskoni oli hieman aikaisemmin loikannut Pohjois-Koreasta. Hän oli järjestellyt minulle väylän paeta ja maksanut salakuljettajan auttamaan minut pois maasta. Matkani Etelä-Koreaan kesti noin kymmenen kuukautta. Matkustin Kiinan ja Laosin kautta Thaimaahan, josta pääsin lentämään Etelä-Koreaan vuonna 2013.

Vaarallinen kirja

Kiinassa ollessani sain apua kristityiltä. He auttoivat minua haasteiden keskellä ja kertoivat minulle Jeesuksesta. Sain heiltä myös Raamatun. Olin aluksi kiinnostunut Raamatusta vain uteliaisuuttani, sillä tiesin sen olevan ”vaarallinen kirja”. Pohjois-Koreassa minullekin oli usein sanottu, että ilmoita heti viranomaisille, mikäli löydät joltakulta ihmiseltä Raamatun. Tiesimme, että Raamatun omistaminen oli lähes sama kuin kuolemantuomio, jos jäit siitä kiinni.

Luettuani Raamattua kaksi kuukautta ymmärsin, miksi se oli viranomaisten mielestä niin vaarallinen. Oli ilmeistä, että Pohjois-Koreaa hallitseva juche-aate oli monelta osin kopioitu Raamatusta. Esimerkiksi oppi ”Kymmenestä säännöstä” ja lause: ”Suuri johtaja on aina kanssanne”. Nämä asiat ovat lähes sanasta sanaan niin kuin Raamatussa on kirjoitettu.

Olen nyt asunut Etelä-Koreassa hieman yli viisi vuotta. Kiinassa ollessani sain tutustua Raamattuun ja kristinuskoon, mutta siellä usko Jeesukseen oli minulle vasta järkeni puolella tapahtuva asia. Etelä-Koreaan tultuani aloin käydä seurakunnassa, koska täällä jotkut seurakunnat antavat pohjoiskorealaisille rahaa, jos he tulevat seurakuntaan. Kävin seurakunnassa rahan takia, enkä juurikaan oppinut tuntemaan Raamatun sanomaa, koska tuossa seurakunnassa puhuttiin usein vain taloudellisesta antamisesta Jumalalle.

Herra kuitenkin johdatti minut myöhemmin Marttyyrien Äänen opetuslapseuskouluun, jossa sain kuulla Jumalasta ja opiskella Raamattua. Vasta täällä uskoni on alkanut kasvaa. Entistä enemmän alan ymmärtää, ettei kyseessä ole ainoastaan järjen tasolla oleva asia, vaan kyse on henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan.

Rouva Lee on yksi Korean Marttyyrien Äänen ylläpitämän ja myös Suomen Marttyyrien Äänen tukeman maanalaisen yliopiston opiskelijoista. Rukoile hänen ja muiden hänen kaltaistensa puolesta, kun he astuvat ensimmäisiä uskonaskeleitaan.