Kävimme Pohjois-Irakissa Marttyyrien Äänen ryhmänä lokakuun alussa. Matkalla saimme tutustua naisten tukikeskukseen, jossa Isisin kaappaamille ja heidän orjuudestaan karkuun pääseille naisille ja heidän pienille lapsilleen tarjotaan 10 viikon pituista terapeuttista ryhmää. Sen tarkoitus on auttaa naisia löytämään voimavaroja arjesta selviytymiseen sekä traumaoireiden hallintaan. Traumaoireiden hallintaa on mm. että traumamuiston tunkeutuessa mieleen pelkoa ja ahdistusta tuoden, uhrilla on opeteltuja keinoja, joilla hän voi hallita ylitseen vyöryvää vahvaa tunnetilaa ja pysyä tässä hetkessä.
Naisten tukikeskus on norjalaisten aloittama ja tukema. Työntekijät ovat paikallisia, traumatisoituneiden naisten kanssa samaa kieltä puhuvia ja heidän kulttuurinsa tuntevia ammattilaisia. He ovat valtaosin naisia ja tehtäväänsä työn myötä koulutettuja. Sen lisäksi keskuksella on autokuski, joka kuljettaa ryhmäläisiä kokoontumispaikan ja pakolaisleirin, eli ryhmäläisten asuinpaikan, välillä.
Tukikeskukseen naiset ohjautuvat paikallisten viranomaisten kanssa tapahtuvan yhteistyön kautta. Jotkut Isisin vallasta vapautuneet ovat kuitenkin niin pahoin traumatisoituneita, henkisesti invalidisoituneita, etteivät he pysty osallistumaan ryhmän toimintaan. Mutta niitä naisia, joiden heidän terveyttään hoitavat viranomaiset arvelevat voivan hyötyä ryhmästä, suositellaan osallistumaan siihen.
Viranomaiset antavat yhteystiedot naisten luvalla ryhmän vetäjille. Tämän jälkeen ryhmän vetäjät aloittavat haastattelu- ja motivointikeskustelut naisten kanssa puhelimitse. Luottamuksen varovainen rakentaminen aloitetaan näin heti alkumetreillä. Ryhmään soveltuvia naisia kohtaan on kohdistettu niin paljon väkivaltaa, henkistä ja fyysistä, että vetäjät kertovat ryhmään motivoinnin olevan oma hienovarainen prosessinsa. Tulevien ryhmäläisten tulee saada tuntea, että he ovat turvassa alusta alkaen ja että heitä kuunnellaan ja kunnioitetaan; olipa kyse sitten siitä, että millä kyydillä he tulevat tai kauanko he kerrallaan siellä viipyvät.
Naisten luottamus ja turvallisuuden tunne ovat niin pahoin vaurioituneita, että vaikka keskuksella on oma autokuski, he eivät välttämättä uskaltaudu tulemaan vieraan miehen kyytiin. Näin ollen voi olla, että ryhmään tullakseen he haluavat, että heille tuttu ja turvallinen sukulaismies kuljettaa heitä. Näissä tapauksissa keskus korvaa kuljetukset. Vaikka tämä toimintamalli on keskukselle taloudellisesti huomattavasti kalliimpi vaihtoehto, naisten ryhmiin saaminen ja kuntoutumisen mahdollisuuden tarjoaminen nähdään niin tärkeänä, että se on haluttu tarjota.
10 viikon aikana naiset kokoontuvat 5 kertaa viikossa 4 tunniksi kerrallaan. Ryhmässä he harjoittelevat rentoutumista, pohtivat unelmiaan, jakavat arkisia ajatuksia ja touhuja, tekevät yhdessä ruokaa sekä käsitöitä. Pienimmät lapset ovat heidän mukanaan. Ryhmän myötä naiset ovat kuvailleet saaneensa voimia ja osaamista arjen askareisiin, halua ja voimia olla äitejä lapsilleen sekä toivon kipinän tulevaisuutta ajatellessaan. Ennen ryhmään tuloaan he kertoivat tulevaisuuden tuntuneen toivottomalta, mustalta.
Jotkut naisista ovat olleet nuoria tyttösiä, kun Isis kaappasi heidät kotikylistään, perheidensä luota, ja vapauduttuaankin he ovat vielä nuoria naisia. He ovat kertoneet, että traumaattiset tapahtumat vaikuttivat heidän elämänasenteeseensa siten, että he eivät nähneet mitään toivoa elämässään. Voimavarojensa he sanovat olleen aiemmin todella vähäiset: heillä ei ollut voimia selvitä arjesta, kohdata ja hoitaa lapsia yksilöllisesti tai juuri lainkaan. Kodin hoitaminen oli tuntunut ylivoimaiselta. Arjen sujumisen he kuvailivat ennen ryhmää tuntuneen ylivoimaiselta: päivät kuluivat sisällä pimeässä apaattisena istuen. Lapsilleen he olivat äreitä ja poissaolevia äitejä. He eivät jaksaneet katsoa lasten perään ja huolehtia heistä, joten lapset joutuivat hyvin pienestä pitäen selviytymään itse. Lapset leikkivät missä halusivat sillä välin, kun henkisesti poissaolevan äiti yritti vain selvitä päivästä toiseen.
Naiset kertoivat myös, että Isisin vankeina ollessaan sekä he itse, että heidän lapsensa olivat joutuneet kohtaamaan julmuutta. Heidät oli mm. pakotettu katsomaan heitä auttaneiden ihmisten teloituksia ja he olivat itse joutuneet sekä seksuaalisen että muunlaisen väkivallan kohteeksi. Vankeudesta paettuaan ja pakolaisleirillä asuessaan, he odottavat kuulevansa läheisistään, joiden he ovat kuulleet olevan Isisin vallan alla. Samalla he opettelevat selviytymään arjesta ilman jatkuvaa pelkoa.
Ryhmän toimintaa voi kuvata voimavarauttavana ja vakauttavana. Voimavarauttava tarkoittaa, että ryhmäläiset saavat vähitellen arkisiin toimiin ja olemiseen voimavaroja, joiden avulla he kykenevät elämään elämäänsä tässä ja nyt. Voimavaroja autetaan löytämään pohtimalla ja etsimällä niitä yhdessä ryhmän kanssa erilaisten työmallien, kuten voimavarapuun, avulla. Voimavarat piirretään ja kirjoitetaan näkyviksi, jotta ne piirtyvät mieleen ja muistiin. Näin ne alkavat muokkaamaan uutta toiveikkaampaa todellisuutta, vihan, alistamisen ja toivottomuuden sijaan. Vakauttaminen on sitä, että traumatisoitunut henkilö pystyy tarkastelemaan traumaattisia elämänkokemuksiaan pysyen tässä hetkessä. Samalla hän voi varovasti kurkistaa menneisyyteen niin halutessaan. Vakauttamisen aikana opitaan rentoutumistekniikoita harjoittelemalla hallitsemaan trauman nostamia vahvoja tunteita: pelkoja, lamaannusta, ylivireystilaa ja fyysisiä oireita.
Ryhmässä ei nosteta puheeksi traumaattisia kokemuksia ehdoin tahdoin, eivätkä naiset itsekään vielä olleet halukkaita niistä puhumaan. Lisäksi 10 traumatisoituneen aikuisen ryhmä, jossa on lapset mukana, ei ole hyvä paikka avata äärimmäisen tuskallisia kokemuksia. Traumaattisten kokemusten jakaminen ryhmässä, ilman tunteiden hallinnan taitoa, voi lisätä ja yleensä lisääkin ryhmäläisten ahdistusta ja pelkoja.
Naisten ryhmän jatkosta käytiin vierailumme aikana keskustelua. Hyväksi havaittua 10 viikon ohjelmaa oltiin lyhentämässä kulujen karsimiseksi. Traumatyöskentely on yleensä kohtalaisen hidasta, sillä traumaoireet täytyy ensin saada hallintaan. Tämä vaihe voi kestää jopa vuosia. Näin ollen 10 viikon aikana saatu hyvä tulos puhuu toimivan mallin puolesta.
Ryhmän toimivuudesta ja hyvästä tuloksesta kertoo myös Irakin viranomaisten antama kiitos työlle. He ovat antaneet palautetta, että ryhmä on tällä hetkellä tarjolla olevasta avusta osoittautunut tehokkaimmaksi avuksi naisille ja heidän lapsilleen. Lisäksi YK on tunnistanut avun merkityksen ja he ovat tarjonneet osalle naisista jatkoterapiaa Kanadassa traumaterapeuttien hoidossa. Hoitoon päästäkseen naisten olisi kuitenkin jätettävä kotimaansa, jälleen kerran kaikki heille tuttu ja rakas, ja lähdettävä outoon ympäristöön, vieraiden ihmisten keskelle. Heidän traumansa on juurikin ollut se, että heidät on revitty pois kotoaan, rakkaidensa luota outojen ihmisten keskelle, jotka ovat pahoinpidelleet heitä, joten päätös lähdöstä ei ole ollut helppo ja tämän vuoksi osa naisista on ymmärrettävästi kieltäytynyt tarvitsemastaan jatkohoidosta. Jatkohoidon mahdollistaminen omassa kotimaassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä olisi naisille mieluisampi ja palvelevampi malli. Tämän mahdollistamiseksi tarve on kouluttaa Irakiin traumaosaajia, jotka voivat auttaa sodan ja väkivallan uhreja omassa maassaan heidän omalla kielellään, oman kulttuurin kontekstissa.
Näin toimien sodan sukupolvista perintöä, poissaolevia, traumatisoituneita vanhempia voidaan tukea parempaan, terveempään vanhemmuuteen ja he voivat olla lapsilleen sellainen tuki ja turva, jota he tarvitsevat. Näin sodan ylisukupolvisia tuhoja voidaan minimoida vaikka ei täysin voidakaan estää.
Ritva Huusko
Psykoterapeutti/perheterapeutti, YET, MSc